-10.4.2011-

Huvittuneena katselen tyhjää otsikon paikkaa, miettien mitä siihen sijoittaisin. Aikaisempia tekstejäni luettuani en voi muuta kuin nauraa sille, mistä aion parhaillaan kirjoittaa. Herää epäilemättä ajatus, kärsinkö kaksisuuntaisesta mielialan häiriöstä tai todella vauhdikkaasta mielialan vaihtelusta. Uskoakseni kyseessä ei ole kumpikaan, vaan rauhaa ei löydy mun elämästä ja asiat kiihtyvät tapansa mukaan 0-100 alle kahdessa sekunnissa. Kuten viimeksi kirjoitin seikkailuistani uuden tuttavani kanssa sinkkunaisena, on aika päästää irti taas siitä vaiheesta. Oli aika rauhottua ja oon saanu elämääkin kondikseen pikkuhiljaa, ainakin jossain muodossa. Sillä yllätys yllätys, olen tavannut naisen.

Normaalin sellaisen, mikäli kyseistä oletussanaa voi edes ihmisissä soveltaa. Paljon olemme pyörineet yhdessä muutaman viikon ajan ja nautin hänen seurastaan. Eilen sovimme, että tapailemme. Olimme matkalla kohti kantabaaria, kun hän kysyi suoraan haluanko pitää vaan hauskaa vai olisinko valmis tapailemaan. Katsoin häntä pitkään silmiin ja mietin mitä sanoa. Nainen painottaa minulle, että jos haluan pitää vain hauskaa se on ok, mutta jos tapaillaan niin silloin ei muita naisia. Tarkkailen naisen katsetta..onko hän huomannut luonteeni hankaluuden. Ei, ei ole. Ymmärrän hänen halunsa tietää missä mennään, sillä viime tekstistä tuttu nainen odotti minua baarilla. Aika alkoi loppua kesken ja vastaus vaadittiin. Sanoin olevani valmis tapailemaan.

Mietin koko matkan baarille päätöstäni. Paikalle saapuessamme näen ystäväni, ja istuudumme hänen viereensä. Muut ystäväni kyselevät minulta, olenko hullu vai järjestinkö itseni vahingossa tähän tilanteeseen. Tiedän, ei ole kaikkien mielestä kovin sopivaa, että istun samaan aikaan naisen kanssa jota tapailen sekä ystävän, jonka kanssa ystävyyteen kuului seksi vain muutamia viikkoja sitten. Rauhassa olutta juoden juttelemme niitä näitä ja katselen ystäväni kanssa hänelle seuraavaa kappaletta karaokeen. Kaikki on hyvin. Tosiasiassa, himoitsin ystävääni jokaisella solullani ja hänen vieressään istuminen oli kertakaikkisen hankalaa ajatellen ihmissuhdetilannettani.
---------
-20.6.2011-

Voi perkele, oon niin loistava kirjottamaan tänne, ja USEIN :D Yllä olevan tekstipätkän olin siis kirjoittanut 10.4 ja jostain syystä tallentanut sen luonnoksiin. Sinne puolivalmis tekstini olikin unohtunut hyväksi toviksi. Ei sen suuremmin haittaakkaan, että olin sen unohtanut. Tilannehan elää aina, ainakin omalla kohdallani. Me siis vakiinnuimme tyttöystäväni kanssa huhtikuun lopulla ja näin ollen elän siis parisuhteessa. Minä. Parisuhde. Vau.

Vau-vittu-tosiaan. Se parisuhteen ihanuus kesti osallani kaksi viikkoa, korkeintaan. Sitoutumiskammoisena ja helposti ahdistuvana sekä kaikkeen kyllästyvänä henkilönä voin sääliksenne ilmoittaa, että taas sitä mennään ja lujaa. Suuntana vaan sattuu olemaan helvetin jyrkkä alamäki. Olemme edelleen yhdessä. Kovasti olen eroa miettinyt, yrittänyt pukea sitä sanoiksi. En vain saa sitä sanottua, en kestä jättää tyttöystävääni. Ei niin, etten minä sitä kestäisi. Tuntuu vaan niin pahalta tehdä se toiselle ihmiselle, olisi vaan niin paljon helpompaa jos tyttöni ryhdistäytyisi, lopettaisi haaveilun mahdollisesta yhteiselosta ja jättäis mut oman mielenterveytensä takia. Mut ei. Homma jää siis omalle kohdalle ja koska asia on minulle "helppo", se satuttaa eniten. Tunteeni tyttöystävääni kohtaan kun katosivat parin viikon jälkeen, totaalisesti.

Rakas ex-naiseni on jälleen kuvioissa mukana, ystävänä tosin, mutta rakkauden tunnustusta on herunut sieltä puolen siihen malliin et meikäläisen sydän meinas pysähtyä. Ei sitä käy kieltäminen, rakastan ex-naistani edelleen, ja palavasti.
Kylmä, julma, muttei totaalisen tunteeton. Siinä minua kuvaavat adjektiivit. En kykene vielä normaaliin parisuhteeseen, en niin millään. En myöskään haluaisi roikkua exässäni kiinni. Valehtelin, totta vitussa haluan.
Pää tässä sekoaa.