Paluu vuosien taakse

Nyt se sit tapahtui, hetki mitä olen vuosia odottanut tapahtuvan. Tämä blogi ei enää pysynyt anonyyminä. Siihen kaiken perustin, ei nimiä, ei pahaa mieltä kenellekkään. Kyse koko blogissahan on mun fiiliksistä ja tuntemuksista. Nyt alkoi sit tapahtua. Tämä aikaisemmista teksteistä tuttu ensirakkauteni oli saanut kuullut asioista, jotka löytyvät täältä. Hän ei kuitenkaan itse tiedä tästä blogista, eikä näin ollen kykene edes ymmärtämään. Aukaisin koneeni ja huomasin saaneeni häneltä viestin: "mitä helvetin paskaa sä jauhat musta ihmisille ja kerrot asiat täysin vääristetysti?? Jos oot jostain mulle noin helvetin katkera että täytyy ihmisille puhuu iha puuta heinää ni voisit kyl olla sen verran aikuinen että sanoisit ongelmas mulle päin naamaa!!!" Näinpä näin. Mietin hetken josko kertoisin hänelle, että kaikki mitä hän on kuullut on vuosien takaiset kirjoitukset täältä. Kaikenlisäksi naurahdin sanalle "vääristetysti". Ei rakas ihminen, se ei ole vääristetty, vaan minun silloiset tunteeni, joita ei voi vääristää. Hänellä on tietysti täysin omat tunteensa ja ajatuksensa silloisista tapahtumista, jotka osuvat vuosille 2010 ja 2011. Mutta omia tunteitaan ei voi vääristää. Ja niistähän vain on kyse. Näin minä asiat koin ja tunsin. Katkeruus oli suurta tuolloin kun kaikki tapahtui, ja on uskomatonta, että näiden vuosien jälkeen hän vasta saa kuulla mitä tunsin. Toki hän tiesi, olin minä kertonut kuinka häntä rakastin vaikka hän rakasti miestään. Siitähän koko blogi sai alkunsa. Kuinka saada vihainen nainen ymmärtämään, että hän ei edes tiedä mistä puhuu, ennenkuin tämän blogin koskaan tulee näkemään. Toiseksi, kuka haluaisi palata vanhaan ja kerrata ikävät asiat uudestaan läpi. Eli sitä päivää odottaen. Kun se tapahtuu, on koko blogi menettänyt päiväkirjamaisen tarkoituksensa, ja on aika haudata tämä blogi. Lopullisesti. Kun tätä luet, katso kaksi ensimmäistä tekstiä mitkä olen kirjoittanut, ja katso päivämäärät, ne kertovat sinusta. Ja kyllä, tämä lause on osoitettu juuri SINULLE.

Kuinkas sitten kävikään

Siitä on aikaa kun viimeksi tänne kirjoitin. Viimeisen kirjoitukseni jälkeen poistin kaikki tekstini, ikäänkuin olisin pyyhkinyt tapahtuneet elämästäni. Poissa silmistä, poissa mielestä. Totuus kuitenkin on, ettei mennyttä voi muuttaa, eikä pidäkkään. Siihen ei pidä jämähtää, muttei siitä voi luopuakkaan. Kaikesta oppii, niin myös minä. Jonkin aikaa sitten julkaisin osan teksteistäni uudelleen tänne ja mietin, josko jälleen alkaisin kirjoittaa. Koska viime kerrasta on aikaa, kysymys kuuluukin..mitä tapahtui kaiken jälkeen?

Uusi työ lähti paremmin kuin hyvin käyntiin. Asennehan kaiken ratkaisee, ja kiitollisuus uudesta mahdollisuudesta hoitaa asiat kuntoon vaikutti myös työhöni. Suhtauduin asioihin uudella näkökulmalla ja lupasin itselleni olla mahdollisimman hyvä työntekijä sekä näyttää kaikille mihin pystyn. Näin myös kävi. Kiitosta sateli yllättävän nopeasti ja ahkeruuteni palkittiin. Samalla olin muuttanut takaisin äitini luokse ja alkanut myös näin kasata elämääni uudelleen. Ulosoton kanssa temppuilu oli pitkä ja kivinen tie joka vaati paljon verta ja hikeä, mutta koko summa oli kuin olikin ajan kanssa kokonaan kuitattu. Ei ole helppoa, kun palkasta lähtee automaattisesti 1/3 ulosottoon. Vaikeinta oli kuitenkin tieto siitä, etteivät palkastani lähteneet rahat olleet minun alunperinkään, joka kuukausi paperilla muistutus siitä, miten pahasti sitä joskus tulikin mokattua. Toisaalta se innosti yrittämään kahta kauheammin. Ja kauan sitä maksettiinkin.

Pikkuhiljaa pystyin jo ajattelemaan ihmissuhdetilannettani. Kun oma pääkoppa alkoi olemaan jo kunnossa, kykenin jo antamaan ajatuksia mahdollisille uusille naisille. Ja kuinkas sitten kävikään.. Ihastuin. Tasapainoinen ja mukava nainen kaikinpuolin. Tapasimme muutaman kerran baarissa ja mietin itsekseni, ettei ole mahdollista, että kaikki menee näin hyvin. Kunnes tieto iski vasten kasvoja. Hän oli kihloissa miehen kanssa. Ei taas. Ei enää ikinä. Aikaisemmista kirjoituksistani tutun rakkautteni muistaen, en halunnut sekaantua parisuhteisiin ollenkaan. Harmittelin tapausta, vitun heterot, aina tiellä. Joka tapauksessa yhteinen aikamme tämän uuden naisen kanssa oli mukavaa, vaikka tiesin ettemme voisi olla kuin ystäviä. Näimme useasti baarilla ja pidimme hauskaa. Eräänä kertana kaikki kuitenkin muuttui.
Vietimme tapamme mukaan iltaa baarissa ja istuimme kahden tiskillä. Hän katseli minua pitkään ja tutkiskellen. Ihmettelin käytöstä ja hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi hiljaa "mä taidan olla ihastunu suhun". Tässä vaiheessa meinasin tippua jakkaralta ja tukehtua kaljaan.

Nuo olivat viimeiset sanat mitä olisin uskonut kuulevani hänen suustaan. Varsinkin, kun hänen kihlattunsa oli samassa baarissa. En tiennyt mitä sanoa, olinhan itsekkin ihastunut kyseiseen naiseen. Mielessäni pyöri aikaisemmat tempaukseni ja mietin pitkään, haluanko lähteä uudelleen pelleilemään ja satuttamaan itseäni, kun vihdoin ja viimein olen ehjä. Minkäs sitä itselleen voi. Näinpä kerroin hänelle, että tunteet ovat molemmanpuoleiset. Ja taas sitä mentiin, sairaan kaunista kolmiodraamaa kuukaudesta toiseen. Jälleen kerran mies oli tietoinen minusta, mutta hänen ajatuksensa olivat ristiriitaiset. En tosin itsekkään tiennyt, mitä hain, saati sitten mitä tämä nainen halusi.

Kuukaudet vierivät eteenpäin ja minä sekä naisen kihlattu jaoimme aikamme naisen kanssa. Tunteet syventyivät ja me lähennyimme aina vain enemmän. Tuli huhtikuu ja vietin perjantaita kotona punaviinin parissa kun puhelimeeni saapui viesti häneltä "mä vittu tapan itteni". Pelästyin ja soitin mitä on tapahtunut, johon nainen vastasi että hänen miehensä oli jättänyt hänet. En tiennyt taaskaan mitä sanoa. Tottakai olin pahoillani, sillä itkuisen naisen äänestä kuului rehellisesti, miten järkyttynyt hän oli. Toisaalta, tämähän oli varsinainen lottovoitto minulle, ei tarvitse enää jakaa ketään. Muutaman päivän kuluttua jälleen näimme ja niin häiriintynyttä kun se olikin, samalla kun vietimme "laatuaikaa", myös lohdutin häntä. Oli sydäntä raastavaa kuunnella hänen itkuaan tietäen, miksi nainen itki. Ei minun vuokseni, vaan rakkautensa. En varmasti olisi kestänyt sitä, jos olisin naista itse silloin rakastanut. Hiljalleen hänen haavansa alkoivat parantua ja me jo lähestulkoon seurustelimme. Tai periaatteessa seurustelimme, me vain emme sitä olleet "virallistaneet". Vietin yhä enemmän aikaa hänen luonaan ja kerroin hänelle hakevani asuntoa. Hieman kierrellen hän pyysi muuttamaan luokseen. Sanoin miettiväni asiaa, sillä tunteeni olivat yhtä sekasortoa. Totta helvetissä minä hänestä pidin, mutta rakastinko? Jossain vaiheessa ajattelin oppivani rakastamaan uudelleen, en enää rakastuisi päätä pahkaa vaan kaiken kokemani jälkeen olisin niin kylmä ja julma, että joutuisin opettelemaan rakastamaan. Loppujen lopuksi me virallistimme suhteemme ja koska oleskelin hänen luonaan suurimman osan ajasta, päätin kuin päätinkin muuttaa. Kaikki ei tuntunut kuitenkaan oikealta.

Sillä minä todella opin rakastamaan. Olin niin tyytyväinen silloiseen tilanteeseen, etten halunnut ajatella vastoinkäymisiä taikka ongelmia. Halusin olla tasapainoinen, halusin oman ihanan pullantuoksuisen elämän kaiken häslingin jälkeen. Siihen tasapainoon mitä todellisuudessa rakastuin, ennen kuin opin naista rakastamaan. Yhtälön voi määrittää jo edellisestä. Huonostihan siinä kävi. Suljin silmäni kaikelta pahalta ja sulatin lähestulkoon kaiken naisen tekemisen sekä sanomiset enkä hetkauttanut päätäni mistään, ennen kuin oli liian myöhäistä. Ongelmat pamahtivat kaikki kerrallaan päin kasvojani. Kyseessä oli niin suuri umpisolmu, ettei sen avaamiseen nykyteknologialla ollut resursseja. Jääräpäänä halusin kuitenkin yrittää selvittää mistä on kyse, mutta kaikki oli yhtä tyhjän kanssa. Naiseni oli tapaillut miestä selkäni takana ja hän ei enää tiennyt mitä halusi. Syy ei kuulemma ollut tämä kyseinen mies, vaan hänen omat ongelmansa joita en koskaan saanut selville. Verisien tappeluiden jälkeen olin yksinkertaisesti aivan loppu, tää oli niin nähty juttu. Ja niin useasti siitä hänelle sanoin..ole rehellinen.

Pahin pelkoni toteutui. Menettää se kaikki kaunis mitä ympärilleni olin onnistunut rakentamaan. Ja sen vuoksi itkin, niin saatanan monta päivää. En halunnut luopua arkirutiineista, en asunnosta enkä omasta tunnelmasta. Eron kestäisin, mutten sen ympärillä tapahtuvia asioita. Jälleen asunnon hakuun, muutto edessä, selitykset kaikille miksi näin kävi ja olenko kunnossa.. Se vitutuksen määrä. Ihmisiä eroaa koko ajan ja uusia suhteita luodaan sitä mukaan. Asenteeni toki oli itse eroa miettiessä suhteellisen tyyni, sillä se oli ollut mielessä jo pitkään. Silti mistään iloisesta tapahtumasta ei koskaan kuitenkaan ole kyse.

Pikkuhiljaa siitä se taas lähti. Jäin asumaan edelleen samaan asuntoon, joskin siksi aikaa, että uuden asunnon löytäisin. Jonkin ajan kuluttua duuni toi tullessaan ylennyksen esimiesasemaan ja taas oli omassa elämässä kaikki kunnossa sekä tapahtumia enemmän kuin kerkesi ajatella. Kämpän etsiminen ei mikään helpoin homma täälläpäin ole, joten koin parhaaksi muuttaa tilapäisesti takaisin porukoiden luokse, sillä molemmat olimme eläneet täysin omaa elämää jo pitkään. Kaiken paskan jälkeen onnistuin tilanteen hoitamaan ilman vihaa toista ihmistä kohtaan, vaikken häntä pysty tuskin koskaan samalla tavalla arvostamaan, kuluneesta ajasta huolimatta.

Olen kuitenkin edelleen ehjä, enkä missään vaiheessa hajonnut, päinvastoin. Tunnen olevani enemmän elossa kuin koskaan ja ennenkaikkea onnellinen. Sekä ihastunut. ;) Miten sitä voikin osata taas nauttia kaikesta niin paljon.