Pohjalta nouseminen

Kerroinkin edellisessä tekstissä omien henkilökohtaisten asioiden kusemisesta. Se oli varsin lievä ilmaisu. Nyt koin sen, mitä tarkoittaa kun tulee oma pohja vastaan, kun ei enään vaan jaksa. Ulosotto velat vyöryvät joka suunnasta ja vuokrarästit ahdistivat mut nurkkaan. Ihmissuhteet ja perhe-elämän ongelmat kun lisätään samaan soppaan, oli tuloksena täydellinen romahdus.
Suoraan sanottuna asia tapahtui näin; pakokauhu iskee, en pääse pakoon, pakko tehdä jotain. Sydän hakkaa, pelottaa, etsin käteeni jotain. Veitsi. Istun sohvalle veitsi kädessä ja tyyneys iskee.

Selviän tästä itsemurhan harkitsemisesta, mutta ei aikaakaan, kun jo muutaman päivän päästä loputkin seinät kaatuvat päälle ja karu todellisuus omasta elämäntilanteesta lyödään suoraan nenäni eteen. En kestä enään ja jälleen kerran tartun veitseen. Pyörittelen sitä ranteillani. Painan sitä toiseen ranteeseeni, en uskalla viiltää. Pelottaa ja ahdistaa. Ei jaksa, ei toivoa.. viillän ensimmäisen viiltoni ja samassa kun haava alkaa vuotamaan pitkin velttona roikkuvaa kättäni, vuodatan ensimmäisen kyyneleeni. Pisarat valuvat samaan tahtiin valuvan veren kanssa. Nostan käteni ja viillän, aina uudestaan ja uudestaan. Kyyneleet valuvat jatkuvana virtana eikä kasvoillani ilme värähdäkkään, käteni on veren peitossa ja katson vuoroin veistä ja kättäni. Otan päiväkirjani eteen ja alan kirjoittamaan. Itsemurhakirje. Romahdan jälleen sitä kirjoittaessani ja veri tippuu kädestäni tekstin päälle. Viimeiset sanani.. "Anteeks, mä en vaan enään jaksanu."
Hetken tyhjyyjeen tuijottaessani havahdun, ja tajuan etten halua kuolla nyt, en vielä. Puen päälleni ja alle kahdessa minuutissa olen jo ulkona, hengitän syvään. Mä selviän tästä, mä kestän tän kaiken.

Aikaa on kulunut tästä kaksi viikkoa. Kirjeeni löydettiin verinen veitsi vierellä. Tästä seurasi tietenkin suuri kohu ja sain vihdoin apua. Apua, jota en itse uskaltanut pyytää. Ystävät ja perhe tukena olen nousemassa pohjalta. Vuokrat maksettu, duunipaikka hankittu ja tuki sekä turva ympärillä. En ole yksin. Opin puhumaan, kun tuntuu siltä, että ei yksin jaksa. Apua saa, jos osaa pyytää. Pitää uskaltaa. Seuraavassa teksissäni voin kertoa, miksi avun pyytäminen on minulle erittäin hankalaa, sillä asia on pitkä ja todella rankka, sekä arkaluontoinen.

Nyt alan olemaan jotenkin kondiksessa ja nautin jälleen elämästä. Tapasin myös mukavan naisen, mutta en voi hänen kanssaan harkitakkaan mitään vakavaa, sillä mä olen kuitenkin edelleen rikki. Ikäänkuin palapeli, jossa reunat on saatu valmiiksi, mutta sisältä tekemistä riittää. En oman terveytenikään takia pysty nyt parisuhteeseen taikka vastaavaan. Enkä edes halua. Ikäeroakin meillä on huimat 14 vuotta, joka on paljon. Omaa ikääni en paljasta, anonyymin olemukseni vuoksi.

Tästä tämä lähtee, itsensä kokoaminen jälleen ehjäksi. Lupaan myöskin päivittää useammin tietoa edistyksestä tänne, sekä tietysti uusista dokailuista, mokailuista ja sekoiluista, naisia unohtamatta! ;)

Much Love, MissX

Fucked up

Naiset naiset naiset.. kaiken pahan alku ja loppu. Minä etupäässä mukaan luettuna. Kuten voikin jo arvata, erohan entisen tyttöystäväni kanssa tuli. Ei toivomallani tavalla, mutta asia oli pakko tehdä alituisen riitelyn ja epäluulojen takia. Itse suosin yleensä ja lähes aina henkilökohtaista face to face eroamista, mutta vittuuntuneena ja kymmenen promillen humalassa asia päätettiin varsin lyhyesti ja ytimekkäästi puhelimitse. En ole ylpeä siitä, varsinkaan, kun seuraavana aamuna katson puhelintani ja totean, että kappas vaan mitä eilen onkaan tapahtunut. Totuus kuitenkin on, ettei suhdetta olisi ollut kannattavaa jatkaa enään päivääkään.

Omat sisäiset ristiriidat tulee siis tosiaan selvittää, ennen kuin harkitsen edes unissani seurustelua uudelleen. En pettänyt entistä naistani, en missään tapauksessa. Kuitenkin se, että vain noin viikko eron jälkeen olin erittäin LÄHEISEN ystäväni kanssa erittäin LÄHEISISSÄ tunnelmissa jälleen, kertoo valitettavan paljon. Varsinkin, kun se tapahtui muutamaankin kertaan.

Ei voi muuta ajatella kuin, että mitä mä haen? Mitä mä haluan? En halua seurustella, mutten halua tyytyä pelkästään yhteen iltaan. Tarvitsen siis väistämättä fuckbuddyn tai muun ei niin vakavalla meiningillä olevan naisen. Kylmän kuoren alla mussa kuitenkin elää toivoton romantikko joka oikeesti rakastuu päätä pahkaa jos joku kolahtaa, ja mun kohdalla siitä ei ole seurannut mitään hyvää, olen osannut valita naiseni aina väärin. Kun seurustelen henkilön "ihana tyttöystävä" kanssa, en pysty siihen, en rakasta. Kun en seurustele henkilön "fuckbuddy" kanssa, rakastun palavasti ja taas sattuu. Ei hyvää päivää, osaan tosiaan olla toivoton tapaus.

Entinen naiseni on kuitenkin ystäväni nykyään ja näemme useasti viikossa, vain kavereina. Ainakin omalta osaltani, ja toivon samaa myös häneltä. Taasen tämä läheinen ystäväni..en voi kieltää, etteikö minulla olisi tunteita. Ne eivät tosin ole järjettömän suuria, mutta ovatpahan kuitenkin. Ikäänkuin ihastus. Mutta..Se ei vaan toimi, karu fakta. Ja tämä suuri rakkauteni. En tiedä miten, mutta vihdoin alan pääsemään lopullisesti hänestä yli. Se vaati verta, hikeä ja kyyneliä (varsinkin niitä) mutta se kannatti. Jotten antaisi väärää kuvaa, on minulla tunteita häntä kohtaan edelleen, ja rohkenisin epäillä, että niitä tulee aina olemaankin. Mutta elämä jatkuu. Haluan sen jatkuvan. Ja ennen kaikkea, haluan itselleni nyt naisen. En mitään vakavaa.. but you know, wanna get laid ;)

Haha..mitähän tästäkin vielä tulee. Kaikki henk.koht asiat kusee ihan olan takaa muutenkin. Onneks jaksaa kuitenkin hymyillä, kyllä tää tästä. Ei voi muuta kun nauraa!