Pohjalta nouseminen

Kerroinkin edellisessä tekstissä omien henkilökohtaisten asioiden kusemisesta. Se oli varsin lievä ilmaisu. Nyt koin sen, mitä tarkoittaa kun tulee oma pohja vastaan, kun ei enään vaan jaksa. Ulosotto velat vyöryvät joka suunnasta ja vuokrarästit ahdistivat mut nurkkaan. Ihmissuhteet ja perhe-elämän ongelmat kun lisätään samaan soppaan, oli tuloksena täydellinen romahdus.
Suoraan sanottuna asia tapahtui näin; pakokauhu iskee, en pääse pakoon, pakko tehdä jotain. Sydän hakkaa, pelottaa, etsin käteeni jotain. Veitsi. Istun sohvalle veitsi kädessä ja tyyneys iskee.

Selviän tästä itsemurhan harkitsemisesta, mutta ei aikaakaan, kun jo muutaman päivän päästä loputkin seinät kaatuvat päälle ja karu todellisuus omasta elämäntilanteesta lyödään suoraan nenäni eteen. En kestä enään ja jälleen kerran tartun veitseen. Pyörittelen sitä ranteillani. Painan sitä toiseen ranteeseeni, en uskalla viiltää. Pelottaa ja ahdistaa. Ei jaksa, ei toivoa.. viillän ensimmäisen viiltoni ja samassa kun haava alkaa vuotamaan pitkin velttona roikkuvaa kättäni, vuodatan ensimmäisen kyyneleeni. Pisarat valuvat samaan tahtiin valuvan veren kanssa. Nostan käteni ja viillän, aina uudestaan ja uudestaan. Kyyneleet valuvat jatkuvana virtana eikä kasvoillani ilme värähdäkkään, käteni on veren peitossa ja katson vuoroin veistä ja kättäni. Otan päiväkirjani eteen ja alan kirjoittamaan. Itsemurhakirje. Romahdan jälleen sitä kirjoittaessani ja veri tippuu kädestäni tekstin päälle. Viimeiset sanani.. "Anteeks, mä en vaan enään jaksanu."
Hetken tyhjyyjeen tuijottaessani havahdun, ja tajuan etten halua kuolla nyt, en vielä. Puen päälleni ja alle kahdessa minuutissa olen jo ulkona, hengitän syvään. Mä selviän tästä, mä kestän tän kaiken.

Aikaa on kulunut tästä kaksi viikkoa. Kirjeeni löydettiin verinen veitsi vierellä. Tästä seurasi tietenkin suuri kohu ja sain vihdoin apua. Apua, jota en itse uskaltanut pyytää. Ystävät ja perhe tukena olen nousemassa pohjalta. Vuokrat maksettu, duunipaikka hankittu ja tuki sekä turva ympärillä. En ole yksin. Opin puhumaan, kun tuntuu siltä, että ei yksin jaksa. Apua saa, jos osaa pyytää. Pitää uskaltaa. Seuraavassa teksissäni voin kertoa, miksi avun pyytäminen on minulle erittäin hankalaa, sillä asia on pitkä ja todella rankka, sekä arkaluontoinen.

Nyt alan olemaan jotenkin kondiksessa ja nautin jälleen elämästä. Tapasin myös mukavan naisen, mutta en voi hänen kanssaan harkitakkaan mitään vakavaa, sillä mä olen kuitenkin edelleen rikki. Ikäänkuin palapeli, jossa reunat on saatu valmiiksi, mutta sisältä tekemistä riittää. En oman terveytenikään takia pysty nyt parisuhteeseen taikka vastaavaan. Enkä edes halua. Ikäeroakin meillä on huimat 14 vuotta, joka on paljon. Omaa ikääni en paljasta, anonyymin olemukseni vuoksi.

Tästä tämä lähtee, itsensä kokoaminen jälleen ehjäksi. Lupaan myöskin päivittää useammin tietoa edistyksestä tänne, sekä tietysti uusista dokailuista, mokailuista ja sekoiluista, naisia unohtamatta! ;)

Much Love, MissX